iPhone-logo.pngHuippupesäpalloilijat ry

Paljon se ottaa, paljon se antaa

"Kahden vuoden aikana neljä kultamitalia; sait mitä lähdit hakemaankin." Tuon kommentin olen kuullut muutaman kerran sen jälkeen, kun sopimukseni Raumalle julkaistiin. Huipullahan tässä urheillaan, mutta ovatko mitalit kaikki kaikessa? Mitä muuta voin vanhainkodin keinutuolissa kertoa tovereilleni?

 Kaksi vuotta sitten eräänä syksyisenä sunnuntai-iltana Liikalan Jukka soitti minulle ja kysyi, haluanko pelata Lapualla tulevalla kaudella. Vastausta ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, sillä olihan kyseessä loistava seura, joukkue, valmennus ja pelinjohto. Kun suljin puhelimen, onnen kyyneleet vierivät poskillani. Soittiko hän todellakin minulle? En ollut uskoa asiaa todeksi. Ilman tuota puhelua tuskin enää heiluttaisin mailaa tulevana kesänä pesiskentillä.

 Parikymmentä vuotta sitten tallustin Rauman talviharjoitteluhalliin valkoinen Esko-räpylä mukanani. Tuosta hetkestä on kulunut jo kauan, mutta yhtään sekuntia pesiksen parista en vaihtaisi pois. Kaksi vuotta sitten tunsin kaipaavani vaihtelua ja uutta intoa uralleni. Olin jo lähellä laittaa piikkarit naulaan ja siirtyä katsomon puolelle. Edellä mainittu sunnuntai kuitenkin muutti ajatukseni päälaelleen ja päätin lähteä lakeuksille. Mitä sieltä Lapualta sitten jäi käteen, muutakin kuin kultamitaleita? Miksi Virkiällä on vuosi toisensa jälkeen kasassa huippujoukkue?

 Huipulla pelaaminen vaatii paljon. Amatööriurheilijalta se vaatii huikeaa itsekuria, tahtoa harjoitella tosissaan. Töiden ja opiskelujen takia harjoittelu vaatii omatoimisuutta ja asettaa arkeen paljon haasteita. Lapuan Patruuna-halliin ensimmäistä kertaa astuttuani tajusin heti, että nyt on Rauman tyttö tullut todella kovaan seuraan. En ollut ikinä aiemmin nähnyt sellaista intohimoa harjoitteluun. Lapualla ei juurikaan tarvinnut kysellä, onko omatoimiset harjoitukset tehty. Jokainen suoritus tehtiin täysillä, eikä porukasta löytynyt vapaamatkustajia. Sekä itseltä että kaverilta vaadittiin paljon. Tiedettiin, että joukkue on juuri niin hyvä, kuin sen heikoin lenkki. Jokainen osoitti taistelutahtoa, ja jopa minä syöksyin housut hajalle maalipallossa. Määrällisesti harjoituksia oli Lapua-vuosinani ehkä vähemmän kuin muutamana edellisenä vuonna, mutta laatu oli aivan toista luokkaa kuin aiemmin. Joka harjoituksessa tähtäin oli syksyn ratkaisupeleissä ja joka harjoituksella oli merkitys lajikehityksen kannalta. Fysiikkaharjoittelu oli suunnitelmallista, lajia edesauttavaa ja ennen kaikkea yksilöllistä. Juuri näitä asioita vaadittiin, jotta joukkue oli täydessä iskussa vielä syyskuussa ja pääsi nostamaan pokaalia kauden parhaan pelin päätteeksi.

 Tässä huikeassa seurassa kasvoin sekä ihmisenä että pelaajana. Uudet ympyrät tarjosivat uusia toimintatapoja ja pelinjohto avasi silmiäni pelille aivan uudella tavalla. Viime kaudella sain toimia mestarijoukkueen kapteenina. Se oli todellinen kunnianosoitus raumalaiselle, joka jälkeenpäin ajateltuna saapui Pohjanmaalle melko ummikkona. Tajusin hetki sitten, että alkava kausi on minulle kahdeskymmenes laatuaan. Lehdessäkin luki minun olevan "kokenut", eli suomeksi sanottuna vanha. Asiassa on myös positiivisia puolia, sillä uskon, että viime vuodet ovat kasvattaneet minusta pelaajan, joka pystyy auttamaan muita ja antamaan joukkueelle muutakin kuin oman pelillisen panoksen. Toivon, että voin jakaa eteenpäin kaikkea sitä tietoa ja taitoa, jota reppuuni on matkan varrella karttunut. Ilman Lapua-vuosiani en olisi tässä asemassa. Sanotaan, että vaihtelu virkistää. Tämä pitää ainakin omalla kohdallani täysin paikkansa.

 Reilu kuukausi sitten tein päätöksen siirtyä takaisin Raumalle pelaamaan. Vieritin jälleen monet kyyneleet, sillä tuntui pahalta lähteä Lapualta, vaikka samalla olin onnellinen päästessäni takaisin kotiin. Joukkueurheilija, sellainen olen aina ollut ja sellainen tulen aina olemaan. Mietin jokaista pelaajaa, valmentajaa ja jopa heidän vaimojaan. En halunnut luopua näistä tärkeiksi tulleista ihmisistä. Pohdin asiaa uudelleen ja totesin, että suurin osa lähimmistä ystävistäni on tullut elämääni juuri pesiksen kautta. Eihän minun heistäkään ole tarvinnut luopua. Mielestäni joukkueurheilun yksi hienoimmista asioista piileekin juuri siinä, että ympärillä on ihmisiä, joista jää pysyvä jälki sydämeen.

 Timo Kankaanpään sanoin: "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä". Porukalla koetaan sekä iloja että suruja, onnenhetkiä että vastoinkäymisiä. Kaikki tämä tapahtuu matkalla päämäärään, ja kaikki se tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan. Urheilu vaatii joka tasolla tietynlaista kurinalaisuutta ja joistain asioista luopumista. Aina ei todellakaan ole helppoa, ja joskus tekisi mieli olla jossain ihan muualla kuin heittämässä palloa kaverin räpylään. Mutta toivon, että kaikki nuoret urheilijan alut sekä vähän vanhemmatkin palloilijat nauttivat joka hetkestä. Korvaamattomia ovat lopulta ne muistot, jotka harrastuksen parissa syntyvät.

 Onhan se totta, että urheilijan tavoitteena on menestyä. En kiellä, etteikö menestyminen olisi ollut mielessäni Lapualle siirtyessäni. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, kun tuomari viheltää kolme kertaa pilliin pelin päättymisen ja Suomen mestaruuden merkiksi. Tunnen edelleen kylmiä väreitä, kun mietin hetkeä, jolloin nostin Vesan ilmaan. Tiedän olevani etuoikeutettu, koska olen päässyt kokemaan kaiken tämän. Aidan takaa löytyi silti paljon muutakin, josta voin kertoa ystävilleni vanhainkodin narisevassa keinutuolissa. En ikinä unohda Pekkeriä kentän portilla piippu suussa, Konstaa tarkistamassa kentän kuntoa, Mäen Antin intohimoista kannustusta (ja hauiksia), saati Timoa juoksemassa uutta 400 metrin ennätystään. Tai sitä hetkeä, kun päättäjäisissä mökki tyhjeni pelaaja pelaajalta ja kyyneleet vierivät poskille yhä uudelleen ja uudelleen. Lapualla voidaan todella puhua pesisperheestä, joka puhaltaa yhteen hiileen. Uskon myös, että laulutaidoistani huolimatta voin esittää kaksi laulua vanhainkodin kevätjuhlissa.

 Koko poppoo ja Harva meistä on rautaa.

 Enni Kylä-Kause

Kirjoitettu: 30. 11. 2014

Laita jakoon:

© 2017 Huippupesäpalloilijat ry • Toteutus: Grafimatik